maanantai 24. maaliskuuta 2014

Synnytyskertomus

18.3.2014

On vähän pistäny kestämään tää kirjoittaminen. Sairaalassa meni kuitenkin 4 yötä ja kotona nää päivät ihan zombina. Tää päivä on ensimmäinen jollon tuntuu jo hieman ihmisemmältä, luojan kiitos.

Viime tiistaiyönä alko tulla pieniä menkkamaisia supistuksia ja aamulla limatulppa rupes irtoilemaan. Mulla oli 9 aamulla neuvola johon äiti mut heitti, kun ei tuosta autolla ajamisesta mahtanu enää tulla mitään. Jannekin oli aamulla ehtiny lähtemään töihin, mutta varottelin vähän jo siitä, että tänään tulee lähtö. 
Neuvolaan mentäessä välillä supisteli tiheemmin ja välillä vähän vähemmän, kuitenkin neuvolassakin 3 kymmenen minuutin sisään. Neukkutäti oli huolestunu veren määrästä mitä mä tiputtelin ja käski lähteä TYKSiin käyrille, ettei vaan istukka ole lähteny repeytymään kohdunseinämästä. Oltiin vähän ennen kymmentä TYKSissä ja käyrissä oltiin noin tunti, jonka jälkeen ne passitti takas kotiin, kun olin auennu 1 cm ja kohdunkaulaa vielä 0,5 cm jäljellä. Sano että tulee pitkä päivä jos tänne nyt jää, ja kun nuo on vielä tommosia alkusynnytyksen pieniä supistuksia. Eikä ne mitään kovin kipeitä vielä sillon ollukkaan. Enhän mä sinne olis sillon vielä lähtenytkään, jollei neuvola ois passittanu.


Kotona olin joskus puol kahdentoista aikaa, jollon ne alko olla tosissaan aika kipeitä. Hyppelin jumppapallon kanssa, oleilin suihkussa ja yritin sinnitellä erilaisissa asennoissa. Kahdelta alko tehdä jo niin kipeetä, että makasin jumppapallon päällä kuumassa suihkussa. Janne oli kellotellu supistuksia siitä asti kun kotiin tulin ja niitä tuli koko ajan 5-4 minuutin välein. Puol kolmen aikoihin meinasin, etten enää kestä ilman kivunlievitystä, saatika automatkaa sairaalaan, kun kuitenkin kaikki kosketus supistuksen aikaan teki ihan helvettiä.
Janne sai mut puettua ja saatettua autoon ja niinhän se matka olikin just niin paha kun olin kuvitellukkin.

TYKSissä taas käyrille vaikka hoitajalle sanoin, etten kestä enää sekuntiakaan että taju lähtee kohta kivusta. Hälyttelin sitä takasin ja sanoin, että tarvitsen jotain kivunlievitystä ja tosi nopeeta. Käski kävellä synnytys-saliin, joka sekin kesti ikuisuuden supistusten takia.
Synnytys-saliin päästiin 15:35. Kätilö kuitenkin tuli samantein ja teki sisätutkimuksen. Olin varma, että olin auki joku 2-3 cm ja että edessä olis vielä pitkä matka, mutta kuitenkin että saisin jotain lievitystä kipuihin. Kätilö tokas vaan että "se on kuule semmonen homma, että sä oot 9 cm auki ja se senttikin hävii siitä samantein kun alat vaan ponnistamaan". No sillä samalla hetkellä tuli aivan jäätävä ponnistuksentarve ja parin supistuksen jälkeen meni vedet. Itkin edes jotain apua kipuihin, mutta kaikki oli liian myöhästä, ainoastaan ilokaasunaamarin sain käteeni jolla mentiin. Tosi kannustava ja ihana se kätilö oli ja sen tsempit sai mut rohkaistumaan ponnistamaan kunnolla ja tajuumaan sen, että sitä vähemmän se supistus sattuu mitä enemmän sitä päin puskee! 16:24 meidän pieni Väinö-poika syntys maailmaan mitoin 3520 g ja 52 cm. ♥



Kasvot mustelmaisena hän tänne saapus. Kätilö sanos, että oli naama pahassa pinteessä just ulos tultaessa kun supistus loppus kesken ja piti odotella seuraavaa. Raukkisparka. Että jos sattus muhun, niin sattus myös häneenki.

Mä olin myös ajatellut, että ne kaikki kivut loppuu kuin seinään, kun lapsi on maailmassa. Itse en todellakaan ole samaa mieltä. Tietty mä repesin tosi pahasti ja ilman mitään puudutteita tunsin sen tuskan pojan luiskahdettua maailmaan. Myöskin se tikkaus teki hyvin hyvin kipeetä ja istukan painaminen ulos teki vielä pahempaa. Kätilö passitti heti vaan vessaan ja pesulle, ja voin kertoa ettei oo koskaan pelottanu vessassa käynti yhtä paljon! Lisäks kun nousi ylös, löi keuhkot ihan tyhjää ja kätilö varottelikin, ettet varmaan saa henkeä kun keuhkojen paineen kestää muutaman päivää tasaantua. Pari päivää meni kumarassa kävellessä, eikä henki oikeen tahtonu kulkea.

Osastolle siirryttiin vähän ennen 8 illalla ja olikin tosi ahdistavaa, kun Jannen piti kahdeksalta jo poistua. Itse jäit oman, mutta ihan vieraan tuntusen lapsen kanssa kaksin sairaalan synkkään huoneeseen miettimään, että mitäs hemmettiä äsken tapahtus! Kaikki muutenki tapahtus niin nopeesti, että mä olin vaan synnytyksen jälkeen ihan järkyttyny kaikesta, enkä osannu oikeen suhtautua asioihin mitenkään. Ainakaan niin miten olin miettiny asioihin suhtautuvan.

Sinä ensimmäisenä yönä mulla heräs nää "tää on mun poika, mun ikioma poika, rakas" -tunteet.
Siinä vaan koko yön ravas hoitaja laskeskelemassa pojan hengityksen tiheisyyttä, mikä oli kuulemma liian nopea. Aamulla lastenlääkäri tuli hakemaan pojan ja totes, että joutuu lasten teho-osastolle Keskolaan hengitystieinfektioepäilyn vuoksi, joka sitten osuskin loppujen lopuksi oikeaan. Keuhkokuumetta pojalla epäiltiin, oli monitoreissa kiinni ja sai lisähappea.



Isin ensimmäinen vaipanvaihto ♥



Itkuhan tuossa tuli kun tuon raukan näki. Kamalaa katsoa vieressä kun ei mitään voi itse tehdä. Oli tuolla vähän yli vuorokauden, jonka jälkeen pääsi mun kanssa osastolle vierihoitoon, mutta 7 päivän ajan antibiootit pitää kuitenkin pojalle antaa.
Mulle myös sanottiin, että joudun olemaan osastolla sen aikaa, eli tiistai iltaan asti. Perjantaina mun ahdistus sielä sairaalassa kasvoi sen verran, että itkin hoitajalle kuinka mua ahdistaa ja haluan kotiin miehen luokse. Sen jälkeen lääkäri tuli mulle juttelemaan, että jos mä vielä vuorokauden odottelen, niin pääsisin kotiin lauantaina jollei pojan bilirubiiniarvo ole koholla, kun on vähän kellertävä. Arvot oli kuitenkin hyvät ja lauantaina siunaantus kotiinlähtö.

Nyt ollaan joka ilta ja aamu yhdeksältä haettu TYKSistä pojan antibiootit. Illalla menee nopeesti, mutta aamuisin on tunnin antibiootti.


Vielä huominen lääkepäivä, niin alkaa meidänkin arki varmasti tasaantumaan ja normalisoitumaan. On se inhottava niin aikasin lähteä jo liikenteeseen ja illalla myöhään päästä vasta kotiin tekemään iltatoimia. Kunhan on terve poika ja hänellä hyvä olla. ♥








9 kommenttia:

  1. Isosti onnea! Hän on niiiiiin suloinen. Instagramin kuvaa ehdin ihailemaan moneen kertaan. :) Onneksi ei pitäisi mennä enää edes sitä neljää viikkoa, että meidänkin tyyppi saadaan syliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiitos! :)

      Toi odottaminen on inhottavaa ja raastavaa, ainakin mitä lähemmäs LA mennään, lopussa onneks kiitos seisoo. ♡ koita yrittää nauttia. :)

      Poista
  2. Onnea näin jälkikäteen! Voi pientä miten oli naama mustelmilla, raukka :(.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiitos! No sanos muuta, mutta se oli onneks hetkellistä. ♥

      Poista
  3. voi apua kun on suloinen, onnea! itse en ole vielä synnyttänyt ja haluaisin tietää nuista tikkauksista ja muista, että eikö niiihin saa mitään kivunlievitystä sitten :)? ja auttaako se "donitsi" istumista yhtään :)? entä miten kun on aika paha oksennuskammo :/ onko sitäkin luvassa :)? toivottavasti jaksat vastailla :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! :) Vitsi näin kommentin vasta nyt näin jälkikäteen..

      Kyllä ne jotain puudutussprayta sinne suihkautti, että itse se tikkaus ei niinkään sattunu vaan se kaikki muu. Mä en ole itse tuollaista donitsia kokeillu, joku kyllä puhu että mee ostaan uimarengas missä istut, mutta mä kärvistelin sen muutaman viikon. :)

      Itse en oksennellu synnytyksessä ollenkaan, vissiin sitäkin joillain on tiedossa. Pelkäsin sitä kyllä sen ilokaasun kanssa, mutta kyllä mä näin jälkeenpäin sanoisin, että se oksentelu ois ollu siinä kohtaa pienin murhe ja sattumus! :D

      Kiva kun oot löytäny itses tänne. :)

      Poista
  4. kiitokset vastauksista ja oikein mukavaa vauva-arkea jatkoon :) tosi mukava on ollu lukea näitä juttuja, ihania kertomuksia <3

    VastaaPoista